Jos meinaa unohtaa viimeiseen kontrolliin kuuluvan verikokeen, niin tarkoittaako se samaa kuin terve? Verikoepäivän aamuna, 400km HUS:sta tein tämän havainnon. Puhelinsoittoja ees taas ja lopuksi totesin, että tässä tilanteessa ainoalle vaihtoehdolle näytti yksityinen lääkäriasema vieraalla paikkakunnalla. Verinäytteet lähtivät Helsinkiin ja minä seuraavana päivänä perässä TT-kuviin. Gastrografin aine maistui yhtä pahalle kuin ennenkin, tai ehkä jopa vielä pahemmalle kuin koskaan aiemmin.

Viime kerrasta sairaala oli muuttunut, hyvä niin - paikka tuntui vieraalle. Kuvantamislaite löytyi tällä kertaa alakerrasta. Tuttuun tapaan suonet olivat piilosilla, kolmet reijät komistivat jo aiemmista verikokeesta. Ainoa poikkeus oli se, että sain kuvauksen aikana sädesuojat rinnalleni ja silmilleni. Aiemmin olin luullut, että jos niitä käytetään (ehkä kerran aikaisemmin), niin lääkärit eivät näe koko repertuaariani. Kysyin uteliaana miksi he käyttävät suojia ja näin jälkiviisaana voin todeta, että olisin voinut niitä aiemminkin kysyä. Lärpäkkeen läpi voi kuulemma ottaa kuvia, mutta samalla ne suojaavat TT:n säteilyltä niillä alueilla, joissa säteilystä voisi olla potentiaalisesti enemmän haittaa. Ah tuo jälkiviisaus. Lähtiessäni odotusaulassa eräs toinen potilas oli kertonut ruokavaliostaan, joka oli omatoimisesti muuttunut sairauden myötä. Kaikki kunnia ruoalle, en ole asiantuntia muussa kuin omassa kehossani - jos poistun täältä aikaisemmin kuin ns. tavispulliaiset, niin teen sen mielummin maha täynnä lehtipihviä, valkosipuliperunoita ja muita herkkuja, kuin pelkät kaalinlehdet mahanpohjassani (samaan hengenvetoon on todettava, että ruoalla on suuri merkitys terveydelle, mutta rajansa kullakin). Jatkan siis jatkossakin ruokavaliolla, joka on sopivan terveellinen, mutta myös herkullinen.

Tuloksia kuullessani törmäsin omahoitajaani. En uskaltanut vielä tässä vaiheessa antaa kiitokseksi kakkua (ah tuota Fazerin suklaavadelmamoussekakkua), jolla halusin muistaa mahtavaa osastoa, jolla sain aikanai hoidot. Odotin kuuliaisesti ensiksi sykerön sanat, koska uskon Karman lakiin. Helpotus oli suuri, kun minulle vieras lääkäri kertoi hyvät uutiset - viimeisessä kontrollissa ei ole havaittu mitään Hodgkinin lymfoomaan viittaavaa. Olen siis terve, Terve! Tässä vaiheessa äitini itki. En ole koskaan osannut elää ja olla riippuvainen lääkärin sanoista (vaikkakin Karma on kaverini), omat tuntemukseni tästä lopullisesti "terveeksi" tulemisesta kytkeytyvät muihin tilanteisiin - esimerkiksi siihen, kun saan herätä aamulla omassa kodissani auringon paisteeseen ja tunnen olevani riittävän terve. Osastolta lähtiessäni suljin sellaisen oven, jonka toivon pysyvän tiukasti kiinni, niin itseni kuin läheisteni kohdalla. Syöpää on tullut koettua jo liian monelta taholta.

Iltani jatkui töiden merkeissä (olen siis palannut normaaliin elämänrytmiin, olen terve kun juoksen kello kaulassa ;). Olimme sopineet perheeni kanssa, että juhlistamme viimeistä kontrollia tuolla minulle syöpäkakuksi lanseeratulla suklaavadelma-ahniinihana-moussekakulla ja shampanjalla. Työiltani venyi kuitenkin pidemmäksi palaverin takia kuin olin itse kuvitellut ja jouduin syömään sanani aikataulustani. Kellonviisarit näyttivät myös aikaa, jolloin siskoni pienen lapsen nukkumaanmenoaika oli jo ylittynyt. Kotona porukkani ja siskoni perheineen tekivät päätöksen ja he aloittivat kakun ja juhlajuoman. Osittain omaa syytäni, lähdin kiireellä töistä ja harpoin puolijuoksuaskelin mäkeä ylös - kyyneleitä niellen pohdin, että he söivät minun syöpäkakkuani, minun. Kotiin tullessani olin jo hieman kerennyt tuuletella ajatuksiani. Tilanne oli varmaan koko porukallemme yhtä stressaava. Perheeni puolusteli kakun aloittamista sillä, että sairaus on ollut koko perheen sairaus. Totta myös tuokin, syöpäni on ollut suuri asia myös niin urheasti rinnallani taistelleelle perheelle. Itse koin kuitenkin hoitojen loppumisen juhlistamisen itselleni eräänlaiseksi päätepisteeksi, että en osannut vielä tuossa vaiheessa ärtymystäni niellä. Ilta päättyi kuitenkin mukavammin kuin osasinkaan kuvitella - juuri tämä pieni poika, jonka olemassaolosta kuulin sairasaikani syksyllä, ei ollut halunnut syödä kakkua ennen aikojaan. Siinä pöydän ääressä me kaksi sitten istuimme ja nautimme molemmat suussasulavasta kakusta - se maistu juuri siltä kuin pitikin, elämältä.

Syöpä on värittänyt elämääni kesästä 2006 lähtien. Aika tuosta tähän pisteeseen on ollu pitkä, välistä raskaampi kuin toisinaan. Olen kuitenkin, tai ainakin uskon, että olen oppinut jotain tärkeää olemisesta ja ehkä jopa elämisestä. Ja ennen kaikkea uskaltamisesta. Tiedän miltä tuntuu, kun matto vedetään jalkojen alta ja joudun itse määrittämään, mikä on oikeasti itselleni tärkeää.

En ole enää se sama Riikka kuin ennen syöpää. Kohdallani syövästä fyysisesti paraneminen tapahtui sairaslomani aikana. Todellinen sairauden läpikäyminen on kohdallani alkanut juuri silloin, kun minun olisikin pitänyt olla terve (eli kun remissio alkoi), mutta peilistä katsoikin aivan eri ihminen kuin aikaisemmin. Sairaus on käytännössä värittänyt uudelleen sen ajan, jolloin pitäisi nauttia nuoruudesta ja huolettomuudesta. Opiskelujeni ensimmäinen vuosi alkoi diagnoosilla ja arvatkaapa vain mitä - uskon ja toivon, että nämä syöpäjutut päättyvät myös sinä vuonna, kun valmistun - eli kuluvana lukuvuotena. Valmistun sellaiseen ammattiin, josta nautin ja jonka koen itselleni merkitykselliseksi. Ja suunnitelmissani on sitoa tämä tarina istelleni yksiin kansiin ja sujauttaa se jo hyllyssä olevan pro gradun viereen. Voin laittaa syövän hyllyyn ja toivottavasti myös joskus unohtaa sen sinne. Jätän kuitenkin blogini nettiin ja toivon, että siitä on apua teille muille. Tästä on ollut suuri hyöty itselleni. Nyt on kuitenkin tullut hetki, jolloin koen tämän kanavan tulleen pätepisteeseen. Olen kirjoittanut tänne erään sairashistorian kaaren, diagnoosin alkuvaiheista päätökseen. Kuusi tapahtumarikasta vuotta; aloittaessani olin 21-vuotias, nyt 27. Kiitos teille jotka olette eläneet ja jakaneet tämän elämänvaiheen kanssani.