Tänään syöpä on taas tuntunut todella paskalta taudilta. Tai siis lähemmin syövän hoito on tuntunut todella ärsyttävältä. Vatsaan sattuu taas ja se vie kaikki ajatukset. Kaupassakin ajattelin koko ajan vain, että "au, vatsa, au, makaroonia, vatsa, au, juustoa...". Miksi nämä lääkkeet saavat niin kurjan olon aikaiseksi? Jos nykyaikana pystytään lähettämään ääntä radioaalloilla, niin miksi kipua ei voi lähettää vaikka Huitsin Nevadaan tai Mariaanien hautaan? Menisipä se vain pois...

Tässä on taas kerennyt miettiä kaikenlaista. Muun muassa sitä, että pelkäänkö syöpää jonain fyysisenä muukalaisena? Koenko sen joksikin hirmu viholliseksi, joka hyökkää elimistöäni vastaan? No en. En ole oikein missään vaiheessa tuskastellut sitä, että miksi sen kauhean syöpätaudin piti iskeä juuri minun soluihini. Ajattelen asian enneminkin niin, että  minun omat rakkaat ja tärkeät soluni ovat vain vähän villiintyneet ja niiden viallinen toiminta pitää korjata/poistaa. Mutta että ne syöpäiset solut minussa ovat kuitenkin osa minua, minun omia solujani. Syöpään sairastuneita soluja voisi kuvata hyvin auto-esimerkin kautta. Kaikissa soluissa on toimintoja, jotka säätelevät solun jakautumista, vähän niinkuin autossa on kaasu ja jarru. Terve solu toimii normaalisti, kun sen "polkimia" painetaan. Välistä solun jakautumista voidaan jarruttaa, välistä kiihdyttää. Viallisissa soluissa "polkimet" ovat kuitenkin menneet rikki, kaasu on hirttäytynyt pohjaan ja jarru ei toimi, vaikka sitä painaisikin. Nämä villiintyneet solut jakautuvat täten tämän erittäin pelkistetyn esimerkin tavalla hallitsemattomasti ja aiheuttavat hurjaa jakautumisvauhtia edeten mm. Hodgkinin taudissa kasvaimia. Syövän.

Vaikka nuo vialliset solut ovatkin erittäin inhottavia, niin ne ovat kuitenin osa minua. Syöpäkin on osa elimistöni solujen toimintaa, ei se syöpä ole mitenkään erityisemmin hypännyt minuun salamatkustajaksi.