Kävin pari päivää sitten lähikaupassa, jossa työskentelee lapsuuteni leikkipihojen puolituttu. Hän on aina moikannut ja olemme vaihtaneet muutaman sanan. Viime kerralla hän kysyi suoraan, että ovatko opintoni loppuneet nyt tältä syksyltä, kun olemme niin moneen kertaan törmänneet. Aikaisemmin olen aina mutissut jotain epämääräistä ja hymyillyt kaupan päälle, mutta nyt kerroin, että olen ollut sairaslomalla. Hän sitten uteli ystävällisesti, että kuinkas nyt näin. Ulkoa päin pipo päässä olen kyllä ihan terveen näköinen ja henkisissä ominaisuuksissanikaan tuskin on ollut kummepaa vikaa vikaa. Kerroin hodaristani ja hän sanoi lempeästi, että noin nuorena! Juttelimme muutaman sanan ja loppuun hän sanoi, että ei ihmistä kyllä saa päästää liian helpolla. Toisaalta ymmärrän hänen näkökulmansa nuorena yksinhuoltajana ja kovana työn tekijänä, mutta ei tässä maailmassa kyllä mitään henkilökohtaisia kärsimys ja kurjuus kiintiöitä tarvita. Ei ikävät asiat kasvata ihmisestä vahvempaa tai voimakkaampaa, mutta perspektiiviä ja ajattelemisen aihetta ne varmasti tuovat. Olisipa se kaameaa ajatella, että nyt tämä syöpä lohkaisi vain 30% elämäni kurjuuskiintiöstä. Vielä on kurjuutta kulutettavana. Salmiakkikaan ei tunnu enää missään...

Lääkevarastoni pillerit ja ruiskut vähenevät. Mustelmat ovat alkaneet sulaa. Tukkakin kasvaa (vaikka hoidot ovat vielä päällä) hurjasti. Etsiessäni uutta sänkyä opiskelijakämppään törmäsin Lastenklinikoiden kummien sivustoon. Mieleen tuli heti viime viikonloppuna esitetty tv-lähetys, jossa kerättiin lahjoituksia sairaaloille. Ohjelmassa oli muutamia klippejä nuorista potilaista ja heidän perheistään.  http://www.kummit.com/index.php?id=145 . Osaavatkohan nämä nuoret kuvitella elämäänsä ilman sairautta?! Miltä tuntuisi, jos onnellisuuskiintiötä olisi käytettävänä täydet 100...