Aikaa on vierähtänyt tovi, vuosi. Kontrolleja on tänä aikana ollut kaksi, kummatkin ovat olleet positiivisia kannaltani. Viime viikolla sain tulokset TT-kuvista, ne olivat puhtaat. Mitään muuta en odottanutkaan.

Arki on palautunut omille raiteilleen kolmen vuoden takaisista tapahtumista. Jopa niin hyvin, että edellisen elokuussa tapahtuneen kontrollin tulokset jäivät komentoimatta tänne. Kirjoitin jopa luonnoksen eräällä junamatkalla, mutta se jäi sitten syystä tai toisesta julkaisematta. Silloiset kommentit olisivat olleet kuitenkin jotakuin "vihaan vielä enemmän verikokeita, omalääkäri on vaihtunut ja kaikki on hyvin". Omalääkärini tosiaan vaihtui ja jos jonkun syöpäpotilaan kriittisen arvion voin nyt hänestä antaa, niin ihan mukava lääkäriksi ;). Hallitsee sosiaalisia taitoja ja osaa aloittaa kontrollit kertomalla heti tulokset "kaikkinäyttääolevanihanhyvin". Aikaisemmalla kerralla puoli vuotta sitten kuulin myös vastaanotolla, että nyt näyttäisi asiat olevan hyvällä mallilla - 2,5 vuotta remissiota hoitojen jälkeen on hyvin positiivinen suunta.

Olen aina ollut sairaalassa vähän vaisumpi tyyppi, mutta viime kerralla huusin (kun siihen kerta annettin lupakin). Olin litkuttanut edellisenä iltana juotavan varjoaineen ja kun oli aika istuttaa kanyyli TT-kuvaa varten käteeni, niin suonet tekivätkin oharin. Yksi pieni reppana suoni löytyi kämmenselästä ironisesti kyllä keskisormen yläpuoleta. Hoitaja epäili suonen olevan ihan ok, mutta kovin pieni, joten jos suoneen annettavan varjoaineen kohdalla tuntuu kipua, niin siitä pitäisi ilmoittaa (eli tällöin varjoaine vuotaa suonesta). Menin munkkihihnalle ja sain röntgensuojat silmille ja rinnalle ja matka alkoi. Varjoainetta alettiin tiputtaa ja niin samalla alkoi äänihuulteni testaus. "Sattuuuuu" kajahti ilmoille ja hoitaja kiiruhti katsomaan kanyyliani. Kaikki oli kurjasta ja kovasta kivusta huolimatta hyvin - aine oli päässyt vain suoneen, mutta armottoman kivun saattelemana - kiitos minimaalisten suonteni. Hoitajat olivat tilanteeseen nähden erittäin ihania, mutta minä varmaan kauhea ja kalpea :) Kuvat otettiin ja pääsin pois. Näillä näkymin tämä olikin toiseksi viimeinen kerta TT:ssä, hei jee! Ja no hard feelings, mutta en kyllä kaipaa Meilahden syöpäklinikkaa yhtään, vaikkakin kyllä siellä talo oli täynnä mukavia ihmisiä (..jotka palkkansa tai muiden syiden takia tekivät kurjia juttuja). Seuraava kerta on vuoden kuluttua, fiu.

Pohdin, että jos sairastuisin syöpään uudestaan, niin jaksaisinko enää uusia hoitoja. En tiedä, mutta pelkäisin hyvin paljon enemmän. Nostan vain hattua niille epäonnisille, joiden taisto on jatkunut kerrasta toiseen ja ehkäpä vielä kolmanteenkin kertaan. Syöpä ei ole kiva tauti sairastaa, mutta siitä voi selvitä. En suosittele. Siis sairastamista.

Netissä näyttää olevan nykyään aika paljon syöpää koskevia blogeja. Sivustoja oli kyllä paljon jo ennen omiankin. On mukava huomata, kuinka se voi olla toisille hyvinkin terapeuttista. Tunnistan monista niitä samoja tunteita, jotka itse aikanani läpikävin. Kai ihmisille kehittyy jonkinlainen suoriutumisrituaali, jonka avulla selviää eräänlaisista kriiseistä. Mun suoriutuminen hoitojen aikana oli jokseenkin hyvin yläviritteistä, ainakin erään gradun perusteella. "Eniten ryhmästä poikkeeaa NN jonka elämä on kauttaaltaan positiivisempaa kuin muiden ryhmään kuuluvien. .... Keskiarvoltaan NN korottaa sen lähtötasoa jonkin verran". Heh, nou hätä, mä oon tehnyt comebackin takaisin tähän suomalaisten sopivan ankeaan nihkeään elämään :)

Mutta joo. Nyt mä jatkan elämääni täällä uudella asuinpaikkakunnallani ja harjoittelen uusia keinoja, joilla voisin ilmaista uusille "vähän läheisimmille" kavereille sen, että mulla on ollut syöpä. Ja kannustan tänä iltana Leijonat olympiafinaaliin, kun sillä Sakullakin on ollut lymfooma - silläkin on ollut niiiin rankka elämä, että kyllä se nyt yhden kultamitalin ansaitsee - ja Kivenlahti tarjotut juhlajuomat!