Sain tänään sairaalassa hoitohuoneestani ikkunapaikan. Olin niin ajoissa paikalla, että oli varaa valita huoneen kolmesta sängystä. Keskimmäisin vuodepaikka on ärsyttävin, siinä tuntuu, että olisi jossain kumman potilasristitulessa. Ikkunapaikalta voi ihailla ihanaa harmaan tympeää lumetonta joulusäätä ja kuunnella kun helikopteri pörrää aina silloin tällöin laskeutumispaikalle. Myös ambulanssien kyttäys on pidemmän päälle varsin rentouttavaa. Valintani ikkunoiden kupeesta oli siis hyvä valinta ja yleellinen tapa nauttia toiseksi viimeiset sytostaatit. Viruksen aiheuttama räkätautini oli laantunut sen verran, että sain lääkkeet. Leukkarit olivat tuttuun tapaan alhaiset (0,81), mutta tapasin siitä huolimatta Adrianomycinin, Bleomysiinin, Vinblastiinin ja Dakarbatsiinin tänään :).
.
Käsien verikoemustelmat ovat tulleet jäädäkseen, sillä ne eivät ota lähteäkseen. Rannetta koristaa kymmenen sentin pitkula, kyynärtaipeita muutama ja nyt tippakämmenselkää kaksi kukertavan kellertävää tummentumaa. Pieniä nämä toki ovat, mutta kovin hyytyneitä vain :). Myös salmiakin teho suun pahan maun poistoon on lakannut ja olen alkanut syömään banaanilla maustettuja fluoritabletteja kaksin käsin. Ne lievittävät vähän sytoista johtuvan sivumakua suussa. Myös kynnet kenkkuilevat vähän, oikean käden etusormi kuikuilee kohta exit-kylttiä ja yksi varpaan kynsi on tulossa kohta kovaa vauhtia perässä. Sarjassani mielenkiintoiset potilaspäivitykset nämä jutut hapuilevat tylsyydessään kärkisijoja.

Eilen oli kiva katsella Itsenäisyyspäivän juhlia televiisiosta. Katsoimme linnan juhlia kaverillani ja mutustelimme poppareita ja Jaffa-keksejä minkä kerkesimme. Tosin onnistuin polttamaan (taas) osan popcorneista mustaksi savuavaksi möykyksi, kun vakuuttelin kaverilleni, että eivät ne varmaan vielä ole valmiita... Pilalle menneet popcornit muistuttivat kovasti sitä itkumöykkyä rinnassani, joka on viime aikoina kovasti yrittänyt tehdä tuttavuutta kyynelkanavieni kanssa. Joku kumman juttu on itkettänyt viime aikoina monena päivänä täysin ilman sen kummempaa syytä. Usein on tosin puhuttu juuri hoitojen loppumisesta ja elämästä sen jälkeen, mutta silti... Itku ei ole ollut onneksi ahdistavaa vaan jotenkin enemmän helpottavaa. Kyllä tämäkin elämänjakso loppuu kohta, aivan kuten hyvät popcornitkin eilen.