torstai, 25. tammikuu 2007
Mielen vuoristorata, vaikka onkin talvi!
Fiilikset ovat taas heitelleet, tai lähinnä siis syy sen mainitsemiseen on nyt paraikaa menevä laskukausi. Pohjalle on vielä vähän matkaa, mutta sitten sen jälkeen alkaakin taas ylämäki :). Viime syksynä taisi olla pari kolme kertaa sellaista pohjanoteerausta. Ensimmäinen tuli, kun odotin diagnoosia. Sen jälkeen alkoi usko, että kyllä tämä tästä. Sitten kun tajusi ensimmäisen kerran, että tämä sairaus kestäkin kauemmin kuin 2 viikkoa, niin tuli toinen pohjamutakieriskely. Sitten alkoikin elättelemään toivoa remissiosta, ja se antoi pontta hymyillä. Vähän ennen "hoitojen loppumista" tuli taas joku synkistelyjen parhaat palat revanssi ja nenäliinoja kului yksi jos toinenkin. Kai se oli jonkinlainen lopetussäälikieriskely, että nyt toivottavasti synkistelen tämän taudin osalta viimeisen kerran. Sitten alkoikin kiitotie huipulle, että jee, nyt tämä on ohi! Ja sitten mätkähdinkin takaisin maanpinnalle. Ja vähän alemmaskin. Kummaa sinikäyrää tämä elämä ;).
Vaikka paha olo onkin ikävää, niin jollain tavalla olen kuitenkin hyväksynyt sen osaksi tätä juttua. Tämän sairauden kanssa ei voi sanoa mitään varmasti ja koska tavoiteterveydentilaan palaaminen kestää todella kauan aikaa, niin siihen ajanjaksoon kuuluu paljon erilaisia fiiliksiä. Niin hyviä kuin huonojakin. Pohdin aikaisemmin, että miten vietän sairaslomani. Näin jälkikäteen voin sanoa, että oli hyvä päätös olla stressaamatta opiskelusta tai töistä. Ainakin se sopi minulle. Huonoina päivänä ei tarvitse raahautua ihmisten ilmoille. Läheiset ovatkin sanoneet, että kun mulla on fyysisesti ja henkisesti huono olo, niin olen myös kiukkuisemman oloinen. luonnollisestikin. Olen saanut aikaa pohtia asioita ja kieriä jaskassa juuri niin kauan, kun olen koenut tarpeelliseksi. Juuri tuo ajatustyön loppuun vieminen on ainakin omalla kohdallani ollut avain siihen, että en jaksa olla katkera tästä syövästä. Kun olen saanut käsitellä sen pahan fiilisken parhaalla mahdollisella tavalla pisteeseen asti, niin jaksan sitten iloita niistä hyvistä jutuistakin. Myös niille on oma aikansa. Kai tämä pätee kaikkeen elämään yleensäkin, ei pelkästään syöpäsairastamiseen. Nyt nämä tunteet ovat kuitenkin olleet oikein voimakkaasti pinnalla, sattuneesta syystä. Hyvinä hetkinä yltiöpositiivisuuskaan ei sitten ole aina ihan fiksuin vaihtoehto, mutta sen olen saanut kuulla pariin otteeseen, että olen välistä oikein uhkunut hyvää fiilistä. Sitä hyvää fiilsitä on kyllä tarvittu paljon sen huonon vastapainoksi. Sairaus on ainakin opettanut minut olemaan iselleni rehellinen, fiilikset ovat juuri niin aitoja kuin ovat. Välistä se hiilihanko istuu oikein tanakasti kädessä ja välistä olen pelkkää hymyä. Ja välistä ei kumpaakaan. Suurimpana haasteena onkin olla sitten purkamatta tätä huonoa oloa ihmisiin (kuten mm. lääkärit, hoitajat, perhe yms.. ;). Onneksi puhuminen on kuitenkin auttanut aina selvittämään nämä asiat.
Parasta on siis mielestäni olla turhaa stressaamatta tästä jutusta. Ne kuuluvat mielestäni tähän prosessiin, niin paljon uutta tapahtuu kuitenkin lyhyessä ajassa, että ei ihmekään jos fiilisket heittelevät kuperkeikkaa. Se mitä eteen tulee, se otetaan vastaan, tavalla tai toisella.
Kommentit