Elämää on sytostaattienkin jälkeen. Olen tehnyt siitä jo toistamiseen havainnon, joten kyse ei taatusti ole pelkästä sattumasta. Eli jos vain sinnikkäästi jaksan odottaa, niin kyllä tämä tästä. Kai.

Sain elämäni toisen sytostaattikuurin jokunen päivä sitten. Tänään on ensimmäinen päivä ns. pahispäivien jälkeen, jolloin voin huoletta olla pystyasennossa ilman pelkoa ällötysolosta. Ja ruokakin maistuu! Ensimmäinen vuorokausi sytojen jälkeen menee pienessä tokkurassa, paha olo tuntuu vähän, mutta antaa kuitenkin odottaa. Perjantai ja lauantai menevät ratkiriemukkaasti sängyssä pyörien pahaa oloa ja makua valittaen. Ruoka ei maistu ja olo on kuin vuoden paastossa olleella sapellihammastiikerillä. Kaikkea on tarjolla jääkaapissa ja parhaimillaankin oikein hienosti pöytään katettuna, mutta mikään ei vaan maistu. Ei edes vesi, koska sekin on äärimmäisen ällöä. Mutta ah sitä hetkeä kolmen päivän jälkeen, kun ruoka vähästä aikaan oikein tuoksuu ja saa veden herahtamaan kielelle. Sitten se onkin menoa ja siskon mieskin kalpenee vieressä, kun Pikku-Riikka ahmii neljättä annosta pihviä. Että sitä osaakin olla ikävä aitoa nälän tunnetta ja hetkeä, jolloin myös syöminen tuo tyydytyksen, eikä vain välitöntä tarvetta päästä yökkäilemään.

Tukkakin on vielä päässä. Eilen tosin oli havaittavissa jo enenevää varisemista. Kyllä se tästä.. (..lähtee). Säärikarvat pirskules eivät elättele edes toivettakaan siitä, että pääsisin niistä eroon.