Neljästoista kerta on nyt ohi. Ekaa kertaa olin ainoana naisena miesten valtaamassa huoneessa. Oikeastaan luulin yhtä kaljuuntuvaa potilasta ensiksi naiseksi, mutta kyllä se olikin mies. Kaljut ja kortisoni hämäävät. Huoneessa oli ihmeen hiljaista. Normaalisti sieltä huoneesta kuuluu kälätys, kun vakioremmi kokoontuu. Syynä taisi olla se, että hoitoni alkoi vasta puolilta päivin.

Kanyyli upposi neljännellä. Dakarbatsiini ei kutissut. Opinpa myös sen, että Neupogenista ei tarvitse poistaa ilmakuplaa, kun pistää itseään. Se kupla on kuulemma tarkoituksella sielä ja se ei haittaa.

Kävin syöpäklinikan kulmalla olevassa terveystieteiden kirjastossa ennen hoitojen alkua. Tarkoituksena oli etsiä yhtä omaa opiskelukirjaa, mutta en voinut olla huomaamatta Syöpätaudit-nimistä opusta. Se loisti sieltä heti silmään. Vaikka vakuuttelenkin kaikille, että en lue syöpäkirjoja, niin kyllä mä oikeasti luen. Luin nyttenkin, ja olisin lukenut enemmänkin Hodgkinista, mutta aika loppui.
 
Fiilikset heittelevät taas vähän laidasta laitaan. Lumi kyllä piristää kummasti. Ja aurinko. Kyllä se kevät vielä tulee...