Viime vuosina olen kirjoittanut blogiini yhä harvemmakseltaan. Vähän aikaa sitten kuitenkin tapahtui mukava kohtaaminen erään ihmisen kanssa, jonka haluan jakaa myös täällä.

Eräs lasten ja nuorten syöpäjärjestö järjesti kuluneena helmikuuna yleisötapahtuman Helsingin Senaatintorilla kansainvälisen lasten syöpäpäivän vuoksi. Tapahtumaan kuului myös keräys, jonka järjestämiseen osallistuin. Kirpakassa pakkassäässä useimmiten vain sellaiset henkilöt halusivat antaa muutaman kolikon, joilla itsellään tai joiden lähipiirillä oli kokemuksia syövästä. Toisaalta hyvä niin, näitä kokemuksia ei kenellekkään toivo. Torilla käveli myös muuan herrasmies, jolle ajattelin esittää samaisen kysymyksen, kuin muillekin vastaantuleville. Mies  hymyili ystävällisesti ja kertoi, että hän ei ymmärrä suomea. Normaalisti olisin toivottanut hyvää päivänjatkoa, mutta jostain kumman syystä aloin kuitenkin kertomaan englanniksi päivän tarkoitusta ja miksi torilla on niin paljon sinisä ja punaisia lasten tuoleja. Mies vaikutti kiinnostuneelle ja kiireiselle, tästä syystä lähdin kävelemään hänen kanssaan torin toiseen laitaan samalla keskustellen. Matkan aikana vanhemman puoleinen herra päätyi kertomaan, kuinka hänen molemmat lapsensa ovat sairastaneet lymfooman. Poika parikymmentä vuotta sitten ja tytär noin kymmenen vuotta sitten. Molemmat selvisivät taudista. Mies kertoi sairauden aikaisista selvittelyistä, kuinka hän kotimaassaan Ranskassa selvitti tuolloin parasta mahdollista alan lääkäriä ja kuinka tyttären hoidot aikanaan hoidettiin toisessa maassa - täällä meillä Suomessa. Puhuimme hieman hoidoista ja siitä, mitkä tekijät saattoivat vaikuttaa sairastumiseen - ei nimittäin ole kovin todennäköistä, että Etelä-Ranskassa saman perheen sisarukset sairastavat lymfooman. Puhuimme myös, milloin on aika juhlistaa ja korkata shampanja. Puheidemme perusteella päättelin, että miehen tausta saattaa olla lääketieteessä tai ainakin alaa sivuava. Tajusin, että hyvin reippaassa pakkasessa yhtäkkiä meitä kahta toisillemme täysin vierasta ihmistä yhdisti eräs asia - syöpä. Hän oli joutunut kokenaan sen lapsiensa kautta, minä itseni. Siinä me juttelimme nyt paikallaan seisten, minä ainakin ihan liikuttuneena lähes kymmenen minuuttia. Vaihdoimme kuulumisia ja nyökyttelimme päitämme monille yhdistäville asioille. Lopuksi tämä herra kysyi, saisko hän antaa minulle erään elämänohjeen. Hän kertoi, kuinka hänen poikansa oli päässyt yli sairaudesta. Hän oli jättänyt sairauden taakseen ja keskittyi tulevaisuuteen vähemmän mennyttä pohtien. Tytär puolestaan oli parantumisenkin jälkeen jäänyt hieman syövän "lonkeroihin", sairaus sai hänet murehtimaan tulevaisuutta. Hän toivoi, että pystyisin jatkamaan tulevaisuuttani murehtimatta - kaikille asioille on aikansa. Tunnistin tämän saman itsessäni. Vaikka kuinka tiedostan haluavani jättää pikku hiljaa tämän syöpätaakan menneisyyteeni, niin silti se aina aika ajoin palaa jossain määrin mieleeni. En oikein osaa kertoa millä tavalla. Välistä suruna ja välistä ilon pulpahduksina, nyt olen remissiossa.

Tämä tapaaminen jäi pyörimään kovasti mieleeni - olin siitä hyvin otettu. Jos vain jälkikäteen vielä voisin, niin haluaisin sanoa tälle herralle "Merci beaucoup". Tämä tuntematon mies vaikutti elämääni. Sain arvokkaan elämänohjeen, jonka todellisen arvon tunnistan todennäköisesti vasta monien vuosien jälkeen.