Jaksoin vahvasti epäillä, että suuni normaalikasvustoon eivät kuuluneet karvat. Ja uskoni oli sen verran vahva, että tukka sai väistyä sen tieltä. Nips ja naps, hiukset leijailivat maahan kuin syksyn lehdet. Tilanteesta oli herkkyys kaukana, kun oma isosisko taputti vieressä äidin saksille tahtia. Pikku hiljaa päähäni alkoi muodostua pikku-DonaldTrump ja stadaa, uusi hiussyysmuoti valtasi pääni. Hiukset ovat nyt noin parin sentin mittaiset, oikeastaan ihan kivat. Jos tukkani olisi ollut täysi fiasko, olisin voinut leikata viiden millin siilin (siinä tuskin voi kämmätä?) ja selittää, kuinka mitään ei ollut enää tehtävissä tukkani pelastamiseksi. Tästä hyvästä vessan putkimies kiittää ja minä lakkaan kakomasta hiuksia suustani. Jatkan silti pälvikaljuuntumistani päivä päivältä. Päälakeni huipuksi äiti väittää, että alan tulla ihan isääni.

Näin se kävi:
241929.jpg

Syöpäklinikan verikokeita tekevä yhtiö, Huslab on vekkuli laitos. Se on soluttautunut paikallisiin terveyskeskuksiin, joten voin jatkossa käydä teettämässä tavallisen verenkuvani lähiterkkarissa. Eipä tarvitse enää jonottaa kaupungin aamuruuhkassa Meikkuun ja saan samalla pienen happihyppelyn aamulla. Aika rouheeta elämää :)

Myös vatsanpuruihin on tulossa helpotusta ensi sytostaattikerralla, siis näillä näkymin yhdeksänneksi viimeisellä kerralla (pientä sisäistä hehkutusta, jee...). Olin kummastellut jo pitkään polttavaa tunnetta pikku pömpelissäni ja soitin siitä osastolleni. Hoitajan hämmästys oli suuri, kun hän kysyi lääkitystäni. Ylläri lylläri, siitä puuttui vatsansuojalääke Somac. Tohtori Sykerön kätyri Nirppu lupasi kirjoituttaa ensi kerraksi reseptin pillereilleni, jotta elämä täällä Laventelilullassani olisi helpompaa ;). Heh, mitäköhän muuta tietämisen arvoista on jäänyt uupumaan... Well, body talks, bullshit walks..