Aurinko paistaa niin nätisti ulkona. Nyt kelpaa kyllä käydä hakemassa apteekista viimeiselle tiedossa olevalle hoidolle pahoinvointilääkkeet ja Neupot. Fiilis ei ole enää olleenkaan samaa luokkaa kuin viime vuoden puolella hoitojen "ekaa kertaa" loppuessa. Ja jotta en nyt ihan optimistiksi tässä ryhtyisi, niin en voi kieltää mielessä kummittelevaa "kolmas kerta toden sanoo". Mutta tuohon on tuskin olemassa vielä vastausta, ellei se minusta riipu...

Arki astuu kuvioihin noin kahden viikon kuluttua. Kahdeksan kuukautta sairautta takana. Tekisi mieli asettaa hirveästi odotuksia tulevalle keväälle, mutta en osaa motivoitua nyt ollenkaan. Tuntuu hassulta, sillä paraneminen on ollut päätavoite yli muiden.

Olin kaupassa mennellä viikolla. Olin kierrellyt ummet ja lammet, kunnes erään kaupan käytävällä nuori alle kymmenen vuotias tyttö jäi tuijottamaan minua. "Äiti, onko tuo tyttö vai poika" kajahti reippaasti käytäville. Äiti otti tyttöä kädestä ja veti mukaansa. Minä, joka normaalisti pitäisin tapahtumaa enemmän koomisena ja hauskana, tirautin muutaman kyyneleen kaupasta päästyä. Reaktio yllätti hieman, mutta toisaalta se ei viimeaikaisten ärtyneiden ja kiukkuisten fiilisteni lisäksi ollut mitenkään täysin odottamatonta. Ja kaipa siilitukkaisena ja täysin meikittömällä naamalla, musta takki päällä näytin enemmän rikulta kuin riikalta. Ennen kotiin lähtöä päätin käydä vielä meikkiosastolla ja ostin myyjän onneksi kalleimman ja hienoimman silmienrajauskynän, jonka löysin. Ja tiedoksi vain kaikille, että pojathan eivät meikkaa.