Pari viime päivää on mennyt tiiviisti symbioosissa kainalon ja kuumemittari kanssa. Aamulla mittari on näyttänyt aina 37c:ta ja illalla elohopea on lähennellyt sytostaattipotilaan maagista lämpörajaa 38c:ta. Kolmannen lämpöpäivän, tuhansien räkäroittien ja Saharaakin kuivemman yskän säestämänä suuntasin eilen illalla puoli yhdeksän Meilahden päivystykseen. Istuttuamme tovin, viereiseltä penkiltäni alkoi kuulua turhautunut marmatus. "Miksi nuo molemmat ovet avautuvat aina automaattisesti? Eikö olisi järkevämpä, jos vain yksi ovi...", "Kuka nämäkin penkit on keksinyt? Selkänojakin on aivan liian suora", "Miksi täällä ei ole enempää lääkäreitä? Järjestelmä on aivan susi! Ja hidas!". Rakkaan isäni korvista sauhusi vain mustan katkuinen savu, kun hän yritti jälleen kerran sopeutua syöpäpotilaan omaisen rooliin. Liian monet kerrat jonotusta eri hoivalaitosten tiloissa taisivat polttaa urheasti tytärtään tukeneen väsyneen isän päreen. Viisi tuntia jonotettuamme olimme edenneet vasta vaiheeseen ilmottautuminen ja lämmön mittaus korvasta. Paikalle ilmestynyt mitään arvaamaton mieshoitaja sai selitellä parhaansa mukaan isälleni sairaalan byrokratiaa, jonka isäni kyllä tiukkaan mutta onnekeksi kuitenkin vielä viimeisillä hermoillaan asialliseen tapaan halusi saada tietää. Tilanteen pelasti sairaalan yövuoroon saapunut tuttavani, joka oli bongannut minut papereistaan. Pääsin pitkäkseni sairaalasänkyyn ja sain isältä kelataksirahan. Minulla ei kuitenkaan ollut akuuttia hätää ja jos vanhaan kaavaan oli luottaminen, niin yöstä tulisi vielä pitkä. Turha meidän molempien olisi passiissa istua :).

Yö jatkui verikokeiden merkeissä, joita kaksi eri hoitajaa yrittivät saada käsistäni. Tuloksena oli neljä reikää ja nipin napin täyttyneet näyteputket. Operaatio Suonenmetsästyksen jälkeen kieriskelin taas sängyssäni sairaalatarvikkeiden (teippi, sideharso ja neulan suojus) kanssa. Sairaanhoitajilla on aina niin kiire, että heiltä tuppaa jäämään aina milloin mitäkin potilaan sänkyyn. Jos olisin alottanut hoitojeni alussa, niin tällä hetkellä minulla olisi varmaan täydellinen hoitajan setti kasassa ;). Osastolla, jossa odottelin röntgenien ja verikokeiden tuloksia, oli tosiaan työvuorossa tuttavani. Onneksi samaisessa tilassa oli kovin rauhallista, joten hänelle jäi vähäsen aikaa seuran pitämiseen. Hän ei tiennyt sairaudestani ja kysyikin aluksi, että haittaako, jos hän ottaa minut potilaakseen. Asia ei tuottanut minulle ongelmia, oikeastaan päinvastoin. Yötä oli mukavampi viettää rupatellen kuin yksinään keltaisten verhojen ympäröimänä isossa salissa, jossa tietokoneet sykkivät sydämien rytmiin ja hoitajat vain viuhahtelivat papereidensa kanssa. Vaikka yö oli pitkä, niin se oli ensimmäinen kerta, kun sairaala tuntui muultakin kuin paskalta piikityspaikalta. Tuntui kuin olisin jollain tapaa tullut tutustumaan tuttavani työpaikkaan. Yö meni leppoisasti niitä näitä jutellessa ja näin tusinoittain minulle ennestään tuntemattomia sairaalalaitteita.

Sairaalaexcursioni päättyi aamuyö neljän jälkeen. Lääketieteelliseti illan anti oli se, että CRP oli kohonnut aamun 19:sta hieman, mutta ei kuitenkaan niin, että se olisi vaatinut antibiootteja. Muuten verikokeet olivat olleet hyviä, kiitos luuydinpiiskuri-Neupogenin. Joudun käymään vielä verikokeissa parin päivän kuluttua, muuten tähän ei auta muu kuin lepo (ellei kuume nyt ihan yllättäen pomppaa). Viime päivien rehkimiset kostautuivat ja antoivat vielä viimeisen opetuksen siitä, että ei tämä hodari ole vielä ohi. Pitää malttaa vielä hetki ja kerätä hieman voimia, ennen kuin olen toivottavasti taas ennallaan jaksamisen ja kaiken suhteen.