Sairaslomalla on tullut luettua niin monta kirjaa, että kaikkien elämässäni lukemien romaanien yhteislukumäärä ainakin tuplaantui, ehkä jopa triplaantui. Rikosylikonstaapeli Maria Kallion kanssa on tullut vietettyä monta yön pimeää unetonta tuntia ja yksi jos toinenkin murha on tullut selvitettyä. Kai tästä fiktiivisestä Mariasta on tullut elämäni ensimmäinen mielikuvituskaveri, joka ärhäkällä tempperamentillaan potkaisi minua monena kertana persiille ja houkutteli pois arjesta. Nyt käsillä on Maria Kallio-sarjan viimeinen lukematon tekele, Veren vimma. Samoin hoitojakaan ei ole enää kovin paljoa jäljellä. Tuntuu jotenkin hirmu nostalgiselta aloittaa viimeisen kirjan lukeminen ja lupaan, että oikein vitkuttelen ja vetkuttelen sen lukemisen kanssa. Nautin ja säästän loppuhuipennuksen sytostaattiannos numero 12 jälkimaininkeihin. Veren Vimmaa, niin kirjoissa kuin suonissanikin sananmukaisesti :).

Hauskinta tuossa kirjasarjassa on ollut se, että se on onnistunut tempaamaan niin hyvin mukaansa. Minä kaunokirjallisuuden anti-lukutoukka olen jäänyt puristuksiin kirjojen sivujen väliin. Syöpälääkkeiden reseptien pilkuntarkka lukeminen jää unholaan, kun L. Lehtolainen kirjoittaa ihanan rempseällä poikatyttötyylillänsä tajun kankaalle. Lukeminen on tarjonnut myös semmoisen turvapaikan, jonne on voinut kylmästi paeta syöpäosastolla viereisten petien ainaisesta puheripulista kärsivien kanssasairastajien luota. Kuulostaa varmaan tökeröltä, mutta tiputuksessa ollessaan sitä haluaa useimmiten olla vain ihan omissa oloissaan, eikä jakaa epikriisiä koko osaston kanssa.

Viimeiseen hoitoon on jäljellä enään vajaa kolme viikkoa, ja olemme jo puhuneet perheeni kanssa, miten juhlistaisimme sitä. Syövän toteamispäivänä söimme Fazerin vadelmasuklaakakkua, ja sen hyvyys vakuutti meidät toisellekin herkuttelukierrokselle. Pitänee tilata pieni kiekko tuota luksusta, niin sulkeutuupa tämäkin ympyrä... Tulipas heti vesi kielelle :)

Tässä vielä kuva, kuinka hyvää se on:

285491.jpg