Väsynyt, mutta onnellinen. Eilen oli hauskempaa kuin aikoihin. Aamu alkoi yhdeksän aikaan aurinkoisen Helsingin meren kupeesta. 12 henkinen samaisen harrastuksen parista tunteva kaveriporukka sai käteensä kirjekuoret. "Än, yy, tee, nyt!" ja Amacing Racemme alkoi. Rastit kierrettiin pareittain julkista joukkoliikennettä käyttäen.

Ensimmäisellä rastilla suunnistimme kanoottimajalle. Vaihdoimme lämpimät vaatteet päälle ja istuimme kaksiaukkoisiin kajakkeihin. Meloimme erittäin aurinkoisessa ja kauniissa säässä tunnin verran. Vaikka en ole pitkään aikaan tehnyt mitään fyysisesti kovin rasittavaa ja kylkilihaksia alkoi jo vähän kiukuttamaan, niin nautin koko pienen sydämeni kyllyydestä. Jopa merituuli oli lempeä ja keinutti vain vähän. Ensimmäiset hauraat jäälautat vain risahtelivat kanoottimme kylkeen, kun harjoittelimme parini kanssa kohtalaisen harmoonista vasen, oikea, vasen- melontaa :). Tippaakaan ei tullut kylmä, kuuma lähinnä.

Muutkin rastit ja yhdessä tekeminen oli ihan älyttömän mukavaa, mutta tuo ensimmäinen välietappi oli vain jotain niiin überiä. Varmaan eka päivä, kun en ajatellut syöpää (lähes) ollenkaan. Seuraava rasti löytyi Paavo Nurmen patsaan luota ja siitä kaarroimme Hesburgerin kautta bilisbaariin. Baaripöydältä saimme jatko-ohjeet Kallion pelastusasemalle. Sieltä köpöttelimme kuntomme (tai siis lähinnä minun) mukaan Kaupungin kulttuuritalolle ja äyriäisensyöntirastille Kaisaniemen puistoon. Viimeinen rasti saunoineen löytyi Oulunkylästä. Voi sitä rentouden tunnetta, kun vesi sihahti kiukaalle ja korkkasin kokispullon. Hymy ei ollut hyytyä ollenkaan.

Sain eilen koskeutuksen taas siihen elämään, jota syöpä ei rajoita. Sovimme parini kanssa, että asioita ei tarvitse tehdä veren maku suussa :). Nyt jaksaa taas tsempata syöpätaisteluissa, vaikka tänään lihaksia vähän jumittaakin.

Illalla pohdin hieman sitä, miksi syöpään sairastumisesta on joskus niin hankala kertoa läheisilleen. Itselleni tuli alussa hirveä puheripuli ja sen ulostaminen helpotti. Sitä sai samalla jäsentää asioita päässään. Soitin ja puhuin niiden ihmisten kanssa, joille halusin kertoa itse sairastumisestani. Koulussa kuitenkin ihmeteltäisiin poissaoloani, samoin melkein koko elämäni tunteneiden harrastuskaverien oli mielestäni hyvä tietää. Tai olin luvannut kertoa heille, miksi en tullutkaan kesäleirille. Tutkimukset vetelivät siinä vaiheessa loppumetrejä. Tein tämän "soittorinkini" tai näkemiset aika nopeaan tahtiin, siitä tuli jotenkin semmoinen hirveä vaihe, josta halusin pikaisesti eroon. En vain halunnut, että Ystävät saisivat kuulla sen joltain muulta kuin minulta. Sukulaisten tiedonsaanti eteni lähinnä vanhempieni kautta. Vanhemmilleni taisi tulla kanssa aikamoinen tarve puhua tästä asiasta. Ja puhuminen kyllä auttaa.

Toisaalta ymmärrän myös niitä sairastuneita, jotka eivät halua kertoa asiasta kenellekään. Tai ymmärrän lähinnä sen tunteen, että kertominen voi ahdistaa. Silloin pitää itsekin olla hyväksynyt sairastumisensa. Ajatukset eivät välttämättä ole sillon kristallin kirkkaita ja logiikka siitä, että "ei halua satuttaa muita" tuntuu helpolta. Vaikka pidemmällä tähtäimellä se ei ole niin.