Taas on viikko takana elämästä. Tutut ja turvalliset kotijoukkoni viettivät jo viime vuoden alussa varaamansa lomamatkan etelän auringon alla. Huoltojoukoilla oli kova huoli pärjäämisestäni, mutta urheana syöpäläisenä vakuutin selviäväni tulevasta koettelemuksesta. Syöpää joutuu varmasti joku sairastamaan ihan yksin.
Sain sytoja keskiviikkoiseen tapaani ja turvakseni kiiruhti serkku. Viikonlopuksi seuraamme liittyi siskoni. Täysin vilpittömästi voin sanoa, että he olivat kultaakin kalliimpia tukenani. Kuitenkin jollain tyhmällä tavallani alitajuisesti koin olevani "emäntä" talossa, ja en osannut vain olla ja levätä, kun talossamme oli "vieraita". Normaalisti keskiviikkolääkkeiden jälkeen käyn kerran perjantaina vähäsen ulkoilemassa ja sunnuntaina tulee yleensä joku käymään meillä. Nyt kuluneella viikolla kävin kaupassa pariin otteeseen, pikaisesti kylässä,  Kauneus ja terveys-messuilla, siivosin ja autoilin ees ja taas paikasta toiseen. Kovin kummoiselta tuo tuskin tavallisen terveen pulliaisen korvaan kuulostaa, mutta mulle se oli kyllä aikamoinen juttu. Illalla ei tarvinnut unta ettiä, ja muutenkin olo on ollut vetämätön. Lisäksi hedari ja itkukin tulivat muutamaan kertaan kuvioihin. Siskokin sanoi, että ei hän tajunnut, että olen ollut väsynyt.

Kamelin selkä katkesi viikonloppuna, mutta nyt se kameli on taas hyvää vauhtia korjaamolla :). Olen kai aikamoinen muurari, joka rakentaa hyvää suojakuorta tämän väsyneen kuvatuksen ympärille.


Lisää syöpäväsymyksestä löytyy http://canceranemia.info/ . En  mä ole kyllästynyt tai loukkaantunut mistään, oon vain välistä väsynyt.